Virus perkele

USA, Detroit Metropolitan Wayne County Airport, to 13.2. ja paikallista aikaa jotain klo 14. Nuo Amerikan maissipeltojen, autoteollisuuden ja ikimetsien jälkeläiset eivät paljoa pelleile turvatarkastuksissa. Silmiin nähtävää oli se, että melkein jokaisella tulli-, sotilas- ja vartijahenkilöllä oli hengityssuoja kasvoillaan. Mutta, ei sillä tavallisella John Joe’lla tai Mary Marge’lla. Ajatus jäi muhimaan omiin mielensopukoihin, että mitä on oikein tulossa ja mitähän on meneillään. Ei kait sentään minkään flunssan vuoksi… Ei siinä sen enempää ja ei muuta kuin eteenpäin.

Jokunen päivä pelipaikalla ja nokka taas kohti kotiota päin. Lentokentällä sama juttu. Kiinnitin huomiota, että ohjeistuksia oli joko tullut lisää tai sitten vaan en puusilmänä ollut aiemmin kiinnittänyt asiaan enempää huomiota. Ohjeistuksen tärkeimmät viestit olivat, että älä aivasta ketään toista ihmistä päin ja muista pestä käsiä. Ok. Ei muuta kuin koneeseen.

Viikko ja pari eteenpäin ja toistaiseksi viimeisin ulkomaanmatkani lähestyy. Eletään siis maaliskuun alkua armon vuonna 2020. Määränpäänä Hummus ja Kebap. WIRECO:ssa oli jo kuukausi sitten tapahtunut iso muutos ja uusi suurvisiiri reissuun mukaan. Pari kertaa siinä edellisellä viikolla oli puhuttu asiasta, että mitä jos… tai mitä jos ei… tai mitä jos… jne. Suomeksi sanottuna, ihan perus-vatulointia COVID-19. vuoksi, koska eteläinen Eurooppa (lue: Italia ja Espanja) oli alkanut yskimään pahasti. Pahin oli toki edessä, mutta silloin se käyrä teki nousuaan. Nooh, ei muuta kuin reippaina suomalaisina reissuun. Merhaba (päivää) ja uutiset Suomesta kertovat matkan aikana, että rajoituksia on tulossa ulkomaanmatkalaisille. Kaksi päivää myöhemmin kerrotaan, että ulkomailta palaavat saavat sitten viettää parisen viikkoa laatuaikaa kotikonttorilla. Asia kunnossa. Näinhän suomalainen jonottaja sitten tekee. Tottelee.

Sillä tiellä ollaan edelleen. Lyhyellä matematiikalla 8 viikkoa takana kotikonttoria ja poissa siitä kaikesta mitä näin jälkikäteen ajateltuna piti aiemmin normaalina arkirutiinina. Omalta kohdaltani tämä eristäytyneisyys on sujunut ihan mainiosti. Riittävän suuren motivaation (oman tai määrätyn) edessä ihminen kyllä sopeutuu ja mukautuu. Jopa minäkin allekirjoittaneena olen oppinut käyttämään mm. zoomia ja minun mielestä se on itse asiassa ihan näppärä tapa vetää möötte kasaan. Kuitenkin eniten kaipaan sitä menemistä, tulemista, matkustamista ja ihmisten kohtaamista. Toki seuraavassa lauseessa on sanottava, että tämä fyysisesti paikallaan oleminen on ollut minulle enemmän kuin tervetullutta vaihtelua. Se on pakottanut miettimään uusia tapoja tehdä töitä, omaa arkea ja harrastuksia, sosiaalista elämää ja käytännössä ihan kaikkea. Jopa Prismassa asiointia. Hanskoilla vai ilman? Jonossa vai etäällä? Aamuisin vai iltaisin? Jne. jne.

Ihminen on kyllä veikeä otus senkin suhteen, että hän arvostaa niitä asioita vasta sitten, kun se ei ole enää mahdollista: Ykköspesän aamupuuroa, Kehä I ruuhkia ja ”haasteellisia” ihmisiä liikenteessä, erikoisia ravintoloita ja ruokia, uusia kohtaamisia ja vanhoja tuttuja.

Luotan siihen, että jossain kohtaa meillä on se tavallinen arki. Onhan se nytkin, mutta se on muokattua ja valtaosin ei-omasta tahdostamme toteutettavassa muodossa. Niin kuin vanha valmentajani aikanaan sanoi: ”Vaikka on paskat jaot suoritettu, niin niillä mennään mitä on.”

Tässä korona-tilanteessa mielestäni ei ole kuin kaksi voittajaa: toinen on meidän koira, jonka mielestä ilmeiset bakkanaalit ovat päällä, kun koko bändi on kotona 24h ja toinen kultasija menee näiden tsiljoonien emoji’en ja meemien rustaajille. Ristus sitä määrää WhatsUpin eri kaveri- ja harrasteryhmiin tullutta korona-videota ja kuvaa, joka purskahti valtoimeksi kuin korona-paska pisaratartuntana, kun pandemia jysähti tietoisuuteen. Tuntuu, että ihmisellä vain luovuus kurjuudessa on rajana. Olisipa se myös arjessa. Toivotaan.

T:Ali